Vuonna 2013 nimettömällä, kultaa myyneellä ja kehutulla albumilla debytoinut Dumari ja Spuget oli alkuhahmossaan Tuomari Nurmion kurotus jonkin itselleen olennaisen äärelle: kitaristi Miikka Paatelaisen, basisti Mitja Tuuralan ja rumpali Markku Hillilän kanssa syntyi eleettömästi svengaavaa musiikkia, joka mallintaa Sörkan kulmien myyttistä ja rappioromanttista rosoa siinä kuin Nurmion raakkuma ajaton slangikin. Vanhat ja uudet Nurmio-biisit sulautuivat Spugejen käsittelyssä synteesiksi, joka oli odottanut syntymistään läpi loputtomien tyylinvaihtojen ja monikasvoisten mestariteosten.

Mutta tämän sankarin uralla mikään ei koskaan ole lopullista. Spuget julkaisi 2010-luvun mittaan neljä albumia, mutta niidenkin mittaan alkuperäiset linjanvedot menivät osittain uusiksi ja tietty levottomuus alkoi vallata alaa. Tämän vuosikymmenen levynsä Nurmio onkin tehnyt taas muilla kokoonpanoilla ja konsepteilla. 75 vuotta syksyllä täyttävä suomirockin suuri pysyväinen on jatkuvassa liikkeessä ja pitää useita rautoja tulessa.

Tarvitseeko Nurmio kuitenkin ankkurikseen jotakin Spugejen kaltaista: kiveä ja betonia, välissä halkeamia musiikin hengittää? Lavalla aina tyylitajuinen ja perusasioista huolehtiva kokoonpano saapuu Jytäkesään näyttämään nuoremmille tekemisen mallia. Ja Suvilahdessahan yhtye on melkein maantieteellisessä origossaan, yhtä lähellä niin Kurvia kuin Sörnäisten vankilaa.